Delhi, Intia 29.1.2003



Orpo olo. Harmittaa, etten valmistautunut matkaan paremmin. Tämän kämpän hommasin, mutta missä päin kaupunkia tämä kämppä oikeastaan on? Missä on lähin kauppa, mikä on paikallisen valuutan kurssi, onko kauppoja ja ravintoloita, joita ei kannata käyttää, puhuvatko kaikki varmasti englantia, miten ihmiset suhtautuvat minuun, minkä näköisiä ja hintaisia ovat taksit, yrittävätkö kuskit huijata, missä ja miten liikkuminen on suositeltavaa, mitä täällä saa syödä ja juoda, ja ennen kaikkea, missä oikeastaan olen, miksi toiset puhuvat Delhistä ja toiset New Delhistä?

Monta kysymystä ilman vastausta. Vain huone, jossa on kirjoituspöytä, vaatekaappi, sänky ja kalteroitu parveke. Voisin tietysti noudattaa kaikkia Euroopasta saamiani neuvoja ja olla tekemättä yhtään mitään. Pysyisin vain hiiren hiljaa ja liikkumatta tässä huoneessa enkä sytyttäisi edes valoja. Juuri ennen kuolemista nälkään tai tylsyyteen voisin kirjoittaa voitonriemuisesti matkapäiväkirjaan: ei yhtään ruokamyrkytystä, ryöstöä, auto-onnettomuutta, huumeisiin eikä uskontoihin sekoamista, ei edes matkaripulia. Vain tuikitavallinen nälkäkuolema.

Neuvoja uhmaten poistun ulos kavalaan maailmaan. Ulkona epävarmuus vain kasvaa. Roskia, koiria ja lehmiä väistellen hakeudun vilkasliikenteisen kadun varteen etsimään taksia.

Keltavihreitä, ovettomia, kolmipyöräisiä kulkuneuvoja kaahailee joka puolella. Pysäytän yhden ja kysyn hintaa. Haluan ehdottomasti tietää hinnan etukäteen; minusta tuntuu, että lentokentältä tullessa minua huijattiin. Kuski haluaa ehdottomasti tietää etukäteen, minne olen menossa. Kukapa sen tietäisi?

Ehdotan elektroniikkaliikettä, tarvitsen travel adapterin, jotta saan tietokoneeseeni sähköä. Pitkien hintaneuvotteluiden jälkeen hän ehdottaa mittarin ottamista käyttöön. Olen äimistynyt, en voi ymmärtää, miksi hän ei ehdottanut mittarin käyttöä heti alussa, kun hänellä sellainen kerran on.

Lähdemme etenemään. Samaan suuntaan liikkuu 4-7 kulkuneuvoa vierekkäin: moottoripyöriä, skoottereita, polkupyöriä, autoja, näitä kolmipyöräisiä takseja, kuorma-autoja ja busseja vailla minkään valtakunnan järjestystä. Kolmipyöräisessä taksissa, jossa istun, on kaksi matkustajan paikkaa. Turvavöitä tai ovia ei ole. Joka puolella rämisee ja rymisee. Hirveä meteli! Täysi kaaos! Anarkia!

Liikennesääntöjä ei tunnu olevan, ja liikenne on siihen nähden uskomattoman sujuvaa. Ainoa sääntö näyttää olevan, että jokainen ajaa mistä pääsee. Kaikki tietävät, että kaikki tietävät tämän, joten toisten käyttäytymistä on harjaantuneella silmällä mahdollista ennakoida. Itse en kyllä rattiin tarttuisi mistään hinnasta. Koko ajan joku antaa äänimerkkiä. Liikenne etenee aikansa kunnes kaikki pysähtyy. Kuski sammuttaa moottorin. Odotellaan minuutti pari, sitten taas mennään. Tuuli puhaltaa kasvoihini, olen Intiassa ja innoissani siitä.
 
Nyt olen takaisin kämpillä ja aurinko laskee. Ensin petyin ja ihmettelin, että joko nyt, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole aavistustakaan kellonajasta.

Tutustuttuani vuokranantajaperheeseen ja yläkerran suomalaiseen naapuriini olo ei ole enää orpo. Vaikka huone ei ole vielä kotoisa, tuntuu silti kivalta että on oma kämppä taas pitkästä aikaa. Reilun kuukauden olen elänyt kulkurielämää, nyt se on ohi. Minulla on käytössäni hurjat sata neliöä: makuuhuone, olohuone, välihuone, keittiö, kylpyhuone ja kolme parveketta, joista yksi on ilman kaltereita.

Talon palvelijat siivoavat, laittavat ruuan ja pesevät pyykkini. Pettymyksekseni he eivät juurikaan puhu englantia. Sähkökauppias sen sijaan puhui, samaten monet perheet lentokoneessa näyttivät puhuvan englantia kotikielenään.

Aavistukseni lentokenttätaksista osui oikeaan: olin maksanut nelinkertaisen hinnan. Mutta tuo toinen reissu, se että turisti pääsee riksalla mittarihinnalla, on kuulemma aivan ainutlaatuisen tinkimistaidon tulos.


Delhi 31.1.2003

Heräsin aikaisin. Sataa. Miespalvelija häärii ympärilläni, sijaa vuodetta ja pyyhkii pölyjä. Hänen läsnäolonsa vähän hermostuttaa enkä meinaa pystyä keskittymään kirjoittamiseen. Kai tähän tottuu.

Kävin internetkahvilassa, syömässä ja ostoksilla. Ruoka ja tee ravintolassa maksoivat reilut neljäkymmentäneljä rupiaa eli alle euron. Taso tosin tuskin olisi turistille kelvannut, mutta katson turisteilun nyt loppuneen ja arjen alkaneen. Maassa maan tavalla: olen jopa lopettanut kahvin juonnin ja ottanut tilalle teen. Paljon maitoa ja sokeria, aivan kuten täällä on tapana.

Iltapäivällä kävin Greater Kailash 1:n markkinoilla. Satoi, mutta silti nautin. Tunsin oloni kummallisella tavalla vapaaksi. Kyse lienee samasta ilmiöstä, joka toistuu kaikissa suurkaupungeissa: suuressa joukossa voi olla anonyymi, sulautua massaan, kummalliseksi ihmiseksi kummallisten ihmisten joukkoon. Massaan sulautuminen on sitä helpompaa mitä laajempi kirjo ympärillä on ihmisiä.

Täällä ihmiset pukeutuvat ’kummallisesti’ ja ihmisten kommunikaatio näyttää tietyllä tapaa hourupäiseltä. Tämä tuntuu jotenkin helpottavalta, omalla käyttäytymisellä ja pukeutumisella ei ole niin väliä tässä porukassa, ei tarvitse pingottaa ja olla asiallinen ja vakava, jos ei huvita.

Mikä parasta, ei ainakaan tarvitse yrittää sopeutua ulkoapäin annettuun muottiin ’suomalainen nuori mies’. Täällä ei tiedetä Suomesta mitään, ei edes sen sijainnista saati sitten suomalaisen tyypillisistä käyttäytymispiirteistä. ”Ruotsin vieressä”, sanoin riksakuskilleni, joka vei minut markkinoille, ja hän nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.

 
Delhi 3.2.2003



Viileitä nämä yöt. Juon paljon teetä, että pysyn lämpimänä. Minulla on villasukat ja villapaita päällä, mutta lämmityslaitetta en sentään ole joutunut käyttämään. Päivisin ulkonakin on viileää, vain viitisentoista astetta. Paikalliset kehottavat nauttimaan tästä viileydestä, kun vielä voi. Kuukauden kuluttua alkaa kuulemma pitkä kesä eikä enää voi syödä terassilla eikä ulkona tehdä oikein mitään muutakaan, on liian kuuma.

Siirtymiseni asteittain etelään taisi olla järkevää ja terveellistä. Perjantai sattui vielä olemaan täällä erityisen sateinen ja kylmä. Vettä tuli yhtä paljon kuin koko muuna tammikuuna yhteensä.

Viikonloppuna kiertelin lisää markkinoita. Ostin muun muassa intialaisen pitkän kurta–paidan, cd-soittimen ja vedenkeittimen. Viimeksimainittu harmitti jälkeenpäin, rupesin miettimään että olisin kyllä pärjännyt kyllä ilmankin.

Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun ostan tavaran, jota en tarvitse. Huomasin sen hyvin konkreettisesti pakatessani tavaroitani kellariin Lapinjärvellä puolisentoista kuukautta sitten. Jollakin kummallisella tavalla tuntui helpottavalta sulloa tuota turhaa omaisuuttaan varastoon. Oikeasti sitä kun pärjää niin uskomattoman vähällä, tälle vuoden matkalle otin mukaan kaksikymmentäviisi kiloa, ja siitäkin suurin osa oli kirjoja. Laukkuja ei ihminen tarvitse kuin kaksi ja vain yhden kuulakärkikynän kerralla. Lapinjärven kolmenkymmenen neliön kämpästäni löysin kolmetoista laukkua ja satakaksikymmentäneljä kynää.

 
Delhi 4.2.2003

Tampereen Isenäisyydenkadun yli oli rakennettu uimahalli, juuri siihen kohtaan mihin olisi aika päiviä sitten pitänyt rakentaa ylikulkusilta, eli Tulliklubin kohdalle. Uimahalli ja ylikulkusilta oli ikään kuin yhdistetty. Altaassa ei ollut vettä. Seisoin altaan reunalla Tulliklubin puolella. Lattia ja muut pinnat olivat vinoja, joten kävely oli vaikeaa ja minua pyörrytti. Tunnelma oli kuin huvipuiston vinotalossa. Huonovointisuudestani huolimatta pidin tästä omaperäisestä arkkitehtonisesta ratkaisusta. Altaan voi täyttää vedellä, jos siitä haluaa uimahallin, mutta muina aikoina se toimii kätevästi ylikulkusiltana.

Ylitän Itsenäisyydenkadun ja laskeudun toiselle puolelle. Tasapainoni on yhä heikko. Siellä on pomppulinna jonka ovella seisoo portsari. Lapsilla  on päällään noitapukuja, päättelen että täytyy olla Halloween. Pomppulinnan edessä ja muuallakin heiluu Ruotsin sinikeltaisia lippuja. Pomppulinnan portsari markkinoi kojuaan huutamalla jotain hindiksi.



Heräsin ulkoa kuuluvaan vihanneskauppiaan huutoon. Myös hedelmänmyyjä, suutari, pullojenkerääjä, mattokauppias tai paperinkerääjä kiertelevät näitä nimettömiä katuja ja huutavat kukin mahdollisimman omaperäisellä tavalla. Samat huudot toistuvat päivästä toiseen. Myyntikojujaan he vetävät polkupyörillä.

Otettuani selvää kaupungin nimestä ja nyt asia vaikuttaa entistä sekavammalta. Kaupungin historia on yli kolmetuhatta vuotta vanha. Kaiken kaikkiaan kaupunkeja on tällä paikalla ollut kahdeksan: Indraprastha, Siri, Tughlaquabad, Jahanpanah, Ferozabad, Purana Quila, Shahjahanabad/Old Delhi ja New Delhi. Kaupungin nimi ja vähän paikkakin on vaihtunut vuosituhansien kuluessa vallanpitäjien vaihtuessa ja innostuessa uudenlaisesta rakentamisesta.

Valloittajina ovat olleet muun muassa tamerlanet, afgaanit ja persialaiset. Brittien vuoro tuli 1800–alussa, jolloin pääkaupunkina toimi Kalkutta. Delhiin pääkaupunki siirrettiin New Delhin perustamisen yhteydessä 1932, kuusitoista vuotta ennen itsenäistymistä.

Nykyään kaupunki on jakautunut kahtia: Old Delhiin ja Intian hallinnolliseen pääkaupunkiin New Delhiin. Ihmiset kuitenkin puhuvat vain Delhistä. New Delhi mainitaan postiosoitteessa tai jos halutaan painottaa, että kyse on kaupungin uudemmasta, leveämpikatuisesta eteläpuoliskosta. 
 
Iltapäivällä otin riksakyydin kaikille jumalille pystytettyyn Bahai-temppeliin. Temppeli on lootuskukan muotoinen, suunnattoman suuri ja kaunis. Sen ympärilä on laaja puisto ja yhdeksän vesiallasta. Turisteja oli paljon, he jonottivat sisäänpääsyä kengättöminä. Sisällä en kohdannut uskonnollisten symbolien sekamelskaa kuten olin odottanut, vaan pelkistetyn kauniin salin, jossa oli istumapaikkoja muutamalle sadalle kuulijalle, puhujanpönttö ja muutamia marmoriin hakattuja mietelauseita. Istuin alas, suljin silmäni ja hengitin syvään. Hetken kuluttua alkoi rukoushetki, jossa kolme puhujaa luki ja lauloi. He lukivat otteet kolmella eri kielellä, kolmesta eri kirjasta. Yksi oli Raamattu, luulen että toinen oli Koraani ja kolmas joku hindujen pyhistä kirjoituksista, mutta en ole varma.

Jumaltenpalveluksen jälkeen istuskelin temppelin edustalla ja katselin Delhin karttaa. Hämmennyin, kun yhtäkkiä huomasin, että takanani oli seitsemän nuorta miestä kurkistelemassa olkani yli. Toivuttuani hämmennyksestäni ja jotain sanoakseni kysyin, tiesikö kukaan missä päin Delhiä olimme. Yksi vastasi itsevarmasti ”yes” ja toinen yhtä lailla itsevarmasti ”no”. Tämä oli heidän mielestään kovin hauskaa. Vaikutti siltä, ettei kukaan heistä puhunut sanaakaan englantia.
 

Delhi 5.2.2003

Aamun lehdestä saan lukea, että olen juonut täällä pullotettua vettä, jossa on kasvinsuojeluaineita 104 kertaa Eu-normien sallimaa määrää enemmän. Lindanea, DDT:tä, chlorpyrifosta ja malathionia, jotka aiheutavat syöpää, hyökkäävät hermosoluja vastaan ja heikentävät immuunijärjestelmää. Lehdessä on tarkka lista eri pullottajista ja niiden tuotteiden sisältämistä myrkkymääristä. Aquafina, jota pääasiassa käytän, ylittää Eu:n sallimat määrät vain kymmenkertaisesti.

Ainoa pullovesi, joka läpäisisi Eu-normit on Evian,  joka tuodaan Ranskasta ja on huomattavasti kalliimpaa kuin muut. Toivon, että vesiongelmaan löytyy ekologisempi ja minulle ekonomisempikin ratkaisu. Kuumana päivänä luulen juovani sellaiset neljä litraa päivässä, eli mikäli vierailuni Intiassa kestää täydet yksitoista kuukautta ja mikäli kaikki päivät ovat kuumia, tulen juomaan 1320 litraa pullotettua vettä.

 
Delhi 6.2.2003

Saksalaisen filosofin Jaspersin mukaan ”ihminen voi löytää todellisen minuutensa vain näkemällä itsensä toisen minuuden kuvastimesta”. Hän myös huomauttaa että ”(Y)ksilö elää alituisessa ristiriitatilanteessa: hän haluaa määritellä itsensä täysin vapaasti mutta on itsensä määritellessään riippuvainen yhteisöstään.”

Pukeutuminen on yksi helpoimmista tavoista miten yksilö voi heijastella minuuttaan ’muiden minuuksien kuvastimista’, joten kokeilin: tiistaina olin kaupungilla pukeutuneena intialaisittain kurtaan, eilen länsimaalaisittain kauluspaitaan ja suoriin housuihin ja tänään selkärepputuristin rääsyihin. Itse tunsin oloni kotoisaksi vaatteissa kuin vaatteissa, mutta ympäristöltäni olin aistivinani, että se hyväksyi minut paremmin eilen ja tänään kuin toissapäivänä.
 
Tänään poliisilla on meneillään riksojen tehotarkastus. He pysäyttelevät riksoja ja tarkistavat onko niissä mittarit ja – riksakuskien antamista ennakko-ohjeista päätellen – saattavat jopa kysyä asiakkaalta, että maksaako matkustaja taksan mukaan vai ennaltasovitusti. Jälkimmäinen on laitonta. Laillisessa keinossa, kun mittari laitetaan päälle, on se ongelma, että riksat kiertelevät eivätkä aja kohteeseen suoraan. Itse olen ihan tyytyväinen nykytilanteeseen: poliisien pelossa riksakuskit pitävät mittarit päällä, ja vaikka maksankin ennaltasovitun taksan, saan kuitenkin tietää, mikä olisi ollut matkan todellinen hinta. Näin saan varmuutta tinkiä seuraavalla kerralla, kun minulla on parempi käsitys todellisesta hinnasta. Toisaalta ylimääräisiäkään kilometrejä ei synny kun sekä kuskin että asiakkaan motiiveissa on päästä perille mahdollisimman suoraan.


Delhi 7.2.2003



Eilen mikään raha-automaatti ei antanut minulle rahaa, joten hain apua pankista. Ensimmäisessä pankissa minua ei voitu auttaa. Toinen pankki oli täynnä ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, myös jokaisella penkillä istui joku. Jonotusnumeroita tai edes jonoja ei näkynyt missään, mutta silti minua lukuunottamatta kaikki tuntuivat tietävän paikkansa. Kullakin kassalla näytti olevan oma erityisosaamisalueensa. Haahuilin ”Can I help you” –kassan lähettyvillä apuatarvitsevan näköisenä, mutta edellisellä asiakkaalla tuntui olevan niin paljon puhuttavaa, että poistuin yhtä rahattomana kuin tulinkin.

Kaupustelijat ja kerjäläiset eivät rahattomuuteeni uskoneet, heitä roikkui hihassa joka käänteessä. Minulle yritettiin myydä postikortteja, aurinkolaseja (vaikka minulla oli silmälasit päässä), pähkinöitä, marihuanaa, seinävaatteita ja paistettuja perunoita.

Itsevarmimmat lupasivat myydä mitä vaan, jos vain kertoisin heille mitä etsin. Yhdelle sitkeälle kaverille vastasin, monien ”en osta mitään” –vakuutteluiden jälkeen, etsiväni vessaa. Ilmekään värähtämättä hän lupasi järjestää asian. Hän vei minut sisälle johonkin toisen kerroksen toimistoon, jonka perältä löytyi oikein siisti vessa. Miestenhuoneesta poistuttuani saattajani totesi, että virkailijat haluaisivat minun asioivan heidän virastossa. Sen olin jo tehnyt, mutta harmikseni kyseinen sanaleikki ei toiminut englanniksi. Lupasin asioida, jos hän ensin kertoisi, mihin toimistoon hän oli minut tuonut. Kyseessä ei onneksi ollut verovirasto tai poliisilaitos, vaan mielikuvitukseni pääsi huomattavasti helpommalla, koska kyse oli matkatoimistosta.

Matkatoimistovirkailija kysyi minne ja koska haluaisin matkustaa. Pyysin häntä näyttämään Intian karttaa. Eräillä synttärikutsuilla saksalaismies oli kovasti kehunut Bangalorea, joten osoitin kartalta tätä eteläisen Intian piilaaksoa. Tulimme siihen tulokseen, että minun ei kannata lentää eikä ottaa halvinta junalippua. Sinne kannattaa matkustaa nyt talvella, kesällä siellä on liian kuuma. Toisen luokan junamatka kestää neljäkymmentä tuntia ja maksaa 70 €. Kiitin tiedosta ja lupasin harkita asiaa ja ottaa myöhemmin yhteyttä.
 
Vaikuttaa siltä, että poistuessani huoneistostani edessäni on lähes poikkeuksetta seikkailu. Tänään kävin ensimmäistä kertaa lenkillä. Ilmeisesti en osannut lausua kaupungin suurimman puiston nimeä paikallisittain, koska kukaan riksakuskeista ei ymmärtänyt, minne halusin. Kovasti yritin selittää, että minne vaan missä voi juosta, eli missä ei ole koiria, lehmiä, autoja ja riksoja tiellä. ”Park. Green area. Running, you know”, selitin ja osoitin uusia lenkkareitani.

Yksi kuskeista nyökkäsi muita vakuuttavammin ja hyppäsin kyytiin. Shortsit jalassa riksassa istuessani sain kummastelevan katseen liikennevaloissa viereemme pysähtyneeltä moottoripyöräilijältä. Vakuuttelin itselleni, että hehän tässä kummallisia ovat jos eivät ole löytäneet sellaista hienoutta kuin lenkkeily.

Sitten juutuimme ruuhkaan. Katsellessani tienvarsien teltoissa asuvia ihmisiä, heidän lapsiaan leikkimässä roskakasoissa, koiria ja lehmiä kävelemässä telttojen ympärillä ja niitä likaisia rääsyjä joita heillä oli päällään. Rupesin miettimään olenko sittenkin väärässä ja moottoripyöräilijä oikeassa. Loppujen lopuksi on aika vaikea keksiä mitään typerämpää kuin uuvuttaa itsensä juoksemalla puistossa ympyrää.

Deer parkkiin hän minut kuitenkin vei. Aluksi en pystynyt nauttimaan juoksusta. Mietin tien varrella asuvia, mietin mahtaako juokseminen täällä olla edes terveellistä, koska kyseessä on kuitenkin yksi maailman saastuneimmista kaupungeista.



Keskellä kenttää pelattiin krikettiä, vähän syrjemmällä kiinalaiset opiskelivat, puistonpenkillä nukkui vanha mies. Toisella kierroksella toinen kiinalaisista oli nukahtanut. Hän makasi selällään nurmikolla. Hänen toinen kätensä suojasi silmiä auringolta, toinen oli pystyssä ikään kuin vieläkin pidellen kirjaa. Minä pääsin pikku hiljaa juoksemisen makuun.

Iltapäivällä lähdin kävelemään etelään, pois päin keskustasta. Kävelin pitkään kunnes tulin paikallisten suosimille markkinoille. Värikäs, hajukas ja täyteenahdettu. Yritin tilata terassiravintolassa teen, mutta tarjoilija ei ymmärtänyt. Naapuripöydän tytöt auttoivat. Seuraavaksi pöytääni istui suurikokoinen mies, jolla oli vahvat silmälasit, pakkoliikkeitä ja tietokoneen ohjelmointia käsittelevä paksu opus. Hän laski opuksensa pöydälle ja äänteli kummallisesti.

Teeni juotuani samoilin jonkin aikaa ja eksyin. Löysin kellosepän ja korjautin toissapäivänä ostamani kellon. Kelloseppä ei suostunut ottamaan korjaamisesta maksua. Väistelin lehmiä, kuralätäköitä, moottoripyöriä, koiria, vuohia ja myyntikojuja. Väsähdin ja huikkasin itselleni riksan, pyysin kuskia ajamaan kotiin GK 2:lle. Riksakuskin ajettua huomattavasti pidempään kuin mitä olin alueelle kävellyt, jouduin toteamaan kuskinkin eksyneen. Sanoin jääväni pois. Samoilin taas aikani, aurinko laski. Sitten kokeilin pyöräriksaa. Matka oli pitkä ja mäkinen, kuski hikinen, mutta löysi perille. Vastoin makkinahintoja maksoin hänelle reilusti enemmän kuin eksyneelle riksakuskille. Läheisestä puistosta kuului marssirummutusta ja trumpetinsoittoa.
 


Marssimusiikki on jatkunut koko illan. Yritin jo kerran mennä nukkumaan, mutta eihän tässä metelissä saa unta. Pukeudun ja lähden suunnistamaan kohti meteliä. Rummutus kovenee, kulman takaa kajastaa valoa ja sydän rupeaa hakkaamaan rumpujen tahdissa. Vaikuttaa siltä, että kyseessä on hillittömän suuri kansanjuhla. Jo nyt harmittelen etten tullut aikaisemmin, täällähän ovat kaikki. Sitten näen soittokunnan, tanssijat, hevosen ja ratsastajan, kymmenittäin miehiä kannattelemassa suuria lamppusysteemejä ja uteliaita ujoja katselemassa riehaa jalkakäytävällä puolelta. Liikennettä ei ole kukaan pysäyttänyt, se on vain pysähtynyt, kun se ei muutakaan voi. Silloin tällöin joku auto mahtuu ajamaan ohi.

Juhla on niin suureellinen, että pidän itsestäänselvänä että kyseessä on julkinen juhla. Aikani menoa katseltuani ujutan itseni uteliaiden ujojen joukosta ja liityn kulkueeseen. Joku valistaa minua huutamalla korvaani, että olen häissä. Naiset tanssivat omana ryhmänään. Hevosen selässä istuva nelikymppisen isomahainen mies lienee siis sulhanen. Hänellä on kasvoillaan arvonsatunteva ilme. Hän on kulkueen ainoa, joka ei hymyile, muut näyttävät nauttivan elämästä täysin rinnoin. Sulhasella on päässään kukkaseppele ja yllään seteliliivi. Jotkut miehistä heiluttelevat seteleitä tanssiessaan.

Erkanen kulkueesta ja palaan takaisin jalkakäytävälle muiden katselijoiden joukkon. Musiikin huumaamana seuraan kulkuetta pitkään. Musiikissa sekoittuvat länsimaiset ja itämaiset rytmit. En olisi uskonut, että torvisoittokunnasta voi saada irti jotain näin mukaansatempaavaa. Mietin Rion karnevaaleja, sen täytyy olla tällaista mutta tuhat kertaa suurempana.

Suunnilleen kaksitoistavuotias poika tulee kysymään minulta, mistä olen kotoisin. Kommunikaatio on lähes mahdotonta, koska meteli on niin kova. Miksi tulit tänne? Oletko oikeasti Euroopasta? Mikä on maasi valuutta? Onko sinulla mukana sitä? Mistä tulit? Missä asut? Miksi tulit? Kysymykset ja kyselijät lisääntyvät. Yhtäkkiä ympärilläni on kymmenkunta hääseurueesta erkaantunutta poikaa. Rohkein, se joka tuli ensin juttelemaan, pyytää minua kulkueen sisälle tanssimaan. Ensin kieltäydyn, mutta kun myös myös eräs aikuisista pyytää minua mukaan niin suostun.

Sain aikaiseksi täyden sekasorron. Minua revittiin joka suuntaan. Kaikki halusivat tanssia kanssani, ennen kaikkea miehet ja lapset. Naiset olivat pidättyväisempiä. Välillä olin koko kulkueen keskipiste, kaikki tanssivat ympärilläni, välillä tanssin vain miesten kanssa.

Sitten tuli vanha ukko, joka puristi minua kädestä lujaa ja vei minut päättäväisin askelin kulkueen kärkeen. Kohteliaisuuttani kysyin pari kysymystä, mutta hän vaikutti tyytyväiseltä tilanteeseen ilman jutusteluakin. Kävelimme siis kulkueen kärjessä kuin ohjaten kulkueen kulkua. Käsi kädessä.

Sitten hän halusi kysyä jotain, mitä ei osannut englanniksi. Lapset auttoivat.Halusinko drinkin? Kyllä kiitos, vastasin. Yksi lapsista näytti käsillään, kun vanhan miehen pää oli kääntyneenä toiseen suuntaan, että mies oli hullu ja että minun pitäisi jättää ukko siihen. Kohautin harteitani, saahan sitä hullu olla.

Kulkueesta tuli miehiä pyytämään minua takaisin tanssimaan. Ihmetyksekseni ymmärsin puhemiehen elekielestä, että hän ei halua minun tanssivan yleensä vaan juuri hänen kanssaan. Vanha ukko puristi edelleen lujasti kättäni. Lapset repivät punaista villapaitaani päinvastaiseen suuntaan.

Lapsien riehakkuus rupesi ahdistamaan, joten irrottauduin ukosta ja lapsista, ja lähdin seuraamaan miestä takaisin kulkueen keskelle. Hän osoitti minulle erästä naista, joka kuitenkin oli niin ujo, että tuskin katsoi silmiini. Mies selitti minulle jotain, jota en taaskaan kuullut, luulen että hän kertoi sukulaisuussuhteensa tähän kaunottareen. Naisen ujoudesta johtuen tanssista ei kuitenkaan tullut mitään, joten jatkoin tanssimista miesten kanssa. Ratsastavaa setelimiestä osoiteltiin ja jotain hänestä selitettin. Kyllä, kyllä, nyökkäilin. Hieno juttu.

Videokuvaaja kuvasi, lamppulyhtyjen pitäjät pitivät lamppulyhtyjä, rummuttajat rummuttivat, puhallinsoittajat soittivat. Kaikki auttoivat minua parhaansa mukaan, kun välillä olin epävarma mitä minun on soveliasta tehdä ja mitä ei. Olin tanssinut itseni hikeen ja rupesin väsymään siihen että minua revitään joka suuntaan ja että olen kaiken huomion keskipiste. Morsiamen kulkue läheni tien toisesta päästä. Pikkupoika, joka minut oli kulkueeseen kutsunutkin, sanoi että minun olisi aika lähteä. Kättelin lähelläolijat ja poistuin väsyneenä ja riittävästi rummutusta saaneena.


Delhi 9.2.2003

Olo on yksinäinen. Istun länsimaalaistyylisessä baarissa ja juon eteläafrikkalaista olutta. Samaa join sambialaisessa saunassa, siinä minne kuului muslimien rukouskutsu. Tännekin saattaisi kuulua jos tekno ei olisi niin kovalla.

Televisiosta tulee kriketin MM-kisoja. Ennen tänne tuloani tuskin muistin kumpi oli krikettiä ja kumpi krokettia. Nyt pystyn jo sujuvasti jutustelemaan australialaispelaajan dopingkärystä, Englannin mahdollisesta kieltäytymisestä pelata Zimbabwessa ja Intian joutumisesta samaan lohkoon Englannin ja Pakistanin kanssa. Säännöistä en ymmärrä vieläkään mitään.

Äsken läheisen leffateatterin edustalla paikallinen nuori mies istui viereeni ja alkoi jutella niitä näitä. Kyseli mistä tulen, mitä teen, miten viihdyn, mikä on tavoitteeni elämälleni ja missä päin Delhiä asustelen. Tälläiset jutustelijat ovat hyvin yleisiä. Kyselin tietysti samat kysymykset häneltä. Kävi ilmi, että hän oli kaksikymmentäyksivuotias hotellin hallintopuolen työntekijä, joka olisi halunnut olla siviililentokoneen pilotti, mutta ei ollut läpäissyt testejä. Tavoitteena hänen elämässään oli vaurauden ja vakauden saavuttaminen.

Hän oli silmin nähden yllättynyt siitä, miten olin voinut jättää perheeni ja ystäväni Suomeen ja tulla toiselle puolelle maapalloa vain sen takia, että minua huvitti. Samaa ihmettelyä sain osakseni jo Roomassa. Eräskin kaveri kyseli siellä pariinkin kertaan, että olenko nyt varma, että suhteeni vanhempiini ovat ihan kunnossa. Pilottiurasta haaveileva ihmetteli enkö ole yksinäinen. Teki mieli vastata, että kuinka voisin olla yksinäinen kun teikäläisiä pyörii kysymyksineen ympärilläni heti kun astun kotiovestani ulos. Mutta kai se olisi ollut kysymyksen tahallista väärinymmärtämistä.

Sen sijaan selitin hänelle, että kyse on kulttuurieroista. Intialainen (ja italialainen) kulttuuri ovat huomattavasti suomalaista kollektiivisempia ja perhekeskeisempiä. Pohjoismainen kulttuuri on paljon individualistisempi. En tiedä ymmärsikö hän. Tässä istun ja mietin ymmärsinkö itsekään.

 
Delhi 10.2.2003


Old Delhissä vastaani kävellyt seurue, joka ei päästänyt minua jatkamaan matkaa ennen kuin olin koskettanut käärmettä.

Tänään riksakuskiksi sattui englannin ja politiikan opiskelija. Valmistuttuaan hän sanoi haluavansa töihin Delhin poliisille. Nauraen hän selitti miksi ihmiset kummastelevat lenkkeilyäni: täällä juostaan aamuisin ja iltaisin, mutta sinä se vaan juokset iltapäivällä. Ha ha haa.

Riksakuskit ovat veikeitä. Pyytävät niin poskettomia summia, että joskus heiltä itseltäänkin pettää pokka, kun paljastuu, että asiakas tunteekin hintoja. Tupakoivat ajaessaan, ajavat miten sattuu, parhaimmillaan väärällä puolella tietä pelkästään sen takia, että siellä pääsee kätevämmin. Kerran kuski jätti riksansa keskelle liikennevalojonoa ja lähti ostamaan tupakkaa. Kerran eräs pysähtyi kuselle. Pari kertaa riksa on hajonnut kesken matkan niin että olen päässyt työntämään kolmipyöräistä käyntiin keskellä pääkaupungin ruuhkaista monitasoliittymää.

Jatkuvaa äänimerkkien antamista ei saa tulkita vihamielisyyden osoitukseksi, hulluksihan täällä tulisi, jos sen niin ajattelisi. Kyse lienee kuitenkin enemmän tottumuksesta, josta on vaikea päästä eroon, ja jossain määrin myös turvallisuudesta. Helpottaahan äänimerkki havaitsemaan, mistä ajoneuvo on tulossa, niitä kun saattaa tulla ihan mistä vaan.

Pois riksoja ja niiden kuskeja en vaihtaisi mistään hinnasta. Voisinhan tietysti käyttää noita Ambasador–takseja, jotka ovat maailman vanhimpia säännöllisessä valmistuksessa olevia autoja. Kalliita kuitenkin ovat riksoihin verrattuna, ja kuskit asiallisen tylsiä. 

 
Delhi 12.2.2003


Palvelijani Chotu.

Vuosia sitten luin tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen rasittaa aivojaan enemmän ollessaan vailla minkäänlaisia ulkoisia ärsykkeitä kuin televisiota katsellessaan. Toisin sanoen seinään tuijottamallakin kehittyy enemmän kuin televisiota katsomalla.

Olin siihen aikaan opiskelija, ja päivärutiineihini kuului juokseminen, opiskelu, päiväunet ja iltamenot. Joskus joku luentokin. En omistanut televisiota, ja halveksin työtätekevää yhteiskuntaluokkaa, koska he töistä kotiin tullessaan lösähtävät televisionsa ääreen ja tuijottavat sitä apaattisena koko loppupäivän. Eivätkä lainkaan opiskele.

Siirryttyäni itse työelämään halveksuntani loppui äkisti, koska huomasin että eihän sitä hyvänen aika muutakaan jaksa. Sehän on juuri se, mitä töiden jälkeen kaipaa: totaalista lepoa, lepoa jopa omalta mielikuvitukseltaan. Televisiota.

Joku piru on herättänyt halveksuntani uudelleen, ja se piru saattaa liikkua asuinkerroksessamme laajemminkin. Oma televisiohalveksuntani on päässyt taas valloilleen, koska amerikkalaistunut kerrosnaapurini ei ole työssäahertaja vaan työtön. Televisio tuntuu olevan päällä yötä päivää. Naapurihuoneestani kaikuu amerikkalaisten saippuasarjojen ja elokuvien lohdutonta ääntelyä, jotka taukoaa vain antaakseen tilaa tietokoneen autopelien metelille. Kaveri on vasta kolmekymppinen, mutta kuulo hänellä on ilmeisen huono. Tällä hetkellä saan hengähtää saippuasarjojen, elokuvien ja autopelien meteliltä, koska meneillään on Intia – Hollanti -krikettiottelu.

Poikamiesnaapurini vuorostaan saattaa hyvinkin halveksia palvelijaamme, joka - omaperäinen, kouluttamaton ja spontaani kaveri kun on - antaa itsestään välillä vähän yksinkertaisen kuvan. Esimerkiksi hänen tapansa tulla huoneeseen, jossa kirjoitan, pysähtyä tietokoneeni kohdalle tuijottamaan hetkeksi ja todeta sitten tyhjentävästi: computer. Vähään aikaan en ole enää keksinyt uusia variaatioita, miten siihen vastaisin, nykyisin totean vain huokaisten: yes, indeed, computer.

Tai sitten hänen tapansa äimistellä. Tänään kun laitoin piilareita, peilissä näkyi yhtäkkiä takaani mies aivan kosketusetäisyydellä. Suu puoliksi auki, tarkkaavaisena seuraten toimitustani.

Mielestäni kaveri on hauska, vilpitön, ja kuten sanottu, spontaani. Hän ei ole hirvittävän tarkka siivoamaan, laulaa huonosti eikä osaa juurikaan englantia, mutta se ei minua haittaa, olen hänen palveluihinsa ihan tyytyväinen. Silti, kuten sanottu, voin kuvitella että naapurini saattaa häntä halveksia.

Sitten voin hyvin kuvitella, kuinka palvelijamme halveksivat meitä. Kaksi poikamiestä nukkuu pitkälle aamupäivään, ei elätä itseään ruumiillisella työllä vaan kuluttaa aikansa televisiota katselemalla, lukemalla ja tietokonetta naputtelemalla. Tuhlaavat rahojaan – ties mistä ilmestyneitä - luksushyödykkeisiin kuten matkusteluun, hienoihin vaatteisiin, olueen ja elokuvissakäyntiin, kun samanaikaisesti ympärillä kuolee ihmisiä nälkään. Asuvat niin väljästi, että slummistandardin mukaan suomalaisenkin huoneisiin mahtuisi asumaan sata ihmistä! Eivät tiskaa, siivoa saati sitten pese vaatteitaan itse. Toinen ostaa palvelijan moninkertaisella kuukausipalkalla itselleen piilolinssit - laittaakseen saman tien päähänsä vielä kalliimmat aurinkolasit. Ei ihme, että siinä suu jää auki vähän typerän näköisesti.

Palvelijani tuskin arvostaa sitä, että luen kaiket päivää kirjoja, ja vieläpä käyn lenkillä jaksaakseni lukea vielä enemmän, tai sitäkään että yritän kirjoittaa sellaista. Hänelle sekä kirjojen lukeminen ja kirjoittaminen lienevät turhanpäiväisiä asioita. On tietysti helppo sanoa, että hän ei ole tajunnut kirjojen merkitystä, mutta voi myös kysyä missä määrin minä olen vankina sivistyskeskeisessä ajattelussa, kun uskon koulutuksen kaikkivoipaisuuteen ongelmien ratkaisussa. Loppujen lopuksi me kumpikin kun tiedämme yhtä vähän elämän tarkoituksesta.

Kirjoittaessani tuosta asumistilastani ja slummistandardista en liioitellut yhtään, vaikka vähän pyöristinkin. Minulla on tällä hetkellä käytössäni sisätilaa yhteensä 95 neliömetriä. Paikallisessa slummiasunnossa en ole käynyt, mutta Intiasta kertovassa kirjassaan V.S. Naipaul haastattelee slummiasukasta, joka kertoo asuneensa kymmenen hengen perheensä kanssa kymmenen neliön hökkelissä.

Olen hiukan yllättynyt siitä, kuinka hyvin kestän elää keskellä tätä eriarvoisuutta romahtamatta henkisesti. Luulen, että minua on auttanut sen tunnustaminen, että tämä eriarvoisuus minun ja heidän välillään on olemassa riippumatta siitä, asunko täällä heidän keskellään vai kaukana pohjolassa heistä erillään. Täällä näen itse miten asiat ovat, pohjolassa on helpompaa sulkea silmänsä todellisuudelta. En usko, että tieto tässäkään asiassa voi olla pahasta, päin vastoin.

 
Delhi 13.2.2003


Asiansa osaava turistiopas ja paikalle eksynyt turisti.

Fantastinen tunne, taas muutoksia tiedossa. Lenkiltä tullessani tapasin vuokranantajani ja sain kuulla, että joudun muuttamaan viimeistään kuukauden päästä. Maaliskuun puolessavälissä tähän kerrokseen muuttaa japanilainen YK:lla töissä oleva perhe. He ottavat käyttöönsä myös amerikkalaistuneen poikamiehen boksin, ja hän muuttaa yläkertaan, suomalaisen ystävättäreni asuntoon, joka puolestaan siirtyy Afghanistaniin auttamaan sikäläisiä nälkäänäkeviä. Nälkäänäkevät eivät ole Intiasta loppuneet, niitä on yhä vieläkin enemmän kuin missään muussa maailman maassa, mutta yläkerran naapuriani tarvitaan nyt Afghanistanissa.

Kuukauden kuluttua siis muutto edessä. Pakkomuutto ei harmita, sillä tällä hetkellä minulla on turhankin hulppeat olosuhteet. Luulen löytäväni majoituksen puolta halvemmallakin. Kuulemma jopa hotelleissakin saattaisi olla halvempaa. Lähes kaikki länsimaalaiset, joiden kanssa olen jutellut ovat suositelleet lämpimästi Intiaan tutustumista lähemmin, nyt voisi olla sen aika. Ehkä Mumbaihin (entinen Bombay), Bangaloreen, rannikolle tai vuoristoon.

Delhiin jäämisessäkin olisi etunsa: italiankielenkurssit, jotka alkaisivat ensi kuun alussa, muutamat ystävyyssuhteet sekä suurlähetystöistä ja kulttuuri-instituuteista johtuva kansainvälinen ympäristö. Mutta saattaa italiankielenkursseja ja mielenkiintoisia tyyppejä löytyä muualtakin, ja luulisi Mumbain olevan kansainvälinen viihdeteollisuutensa, Goa turistiteollisuutensa ja Bangalore it-teollisuutensa ansiosta.


Delhi 14.2.2003

Väärään aikaan lenkkeilijötä kummastellaan, samoin shortseilla kulkevia, saati sitten lähes alasti aurinkoa ottavia. Suomessa kummastellaan liian värikkäästi pukeutunutta, tyhjälle naurajaa ja tuntemattomille ihmisille jutustelevaa. Poikkeavaa käytöstä kummastellaan, vaikka ihminen tekisi juuri sitä mikä olisi hänelle parasta.

Yhteiskunta rajoittaa yksilön omana itsenä olemista, asettaa sille tiukat raamit. Suurin osa rajoitteista on järkeviä ja perusteltavissa, mutta paljon on turhia. En ole enää varma kummassa raamit ovat tiukemmat, Suomessa vai täällä, mutta viettämällä aikaa kummassakin maassa opin näkemään turhat ja absurdit rajoitukset paremmin ja toivottavasti myös elämään niistä piittaamatta.

 
Delhi 16.2.2003



Lajpat Nagarin markkinoille kerääntyneen ihmismassan seasta erotan kauniin tyttölapsen, joka lähestyy minua likainen kangassäkki olallaan. Hän on ehkä neljän tai viiden vanha, mustat kiharat hiukset ulottuvat hartioiden alapuolelle. Hän puikkelehtii ihmisvilinän seassa etsien maasta jotakin. Kasvoillaan hänellä on ihailtavan keskittynyt ilme ja pieni hymy, hän on omissa oloissaan eikä tunnu kiinnittävän ympärillä häärääviin aikuisiin mitään huomiota.

Maassa on vesikanisteri, joka vuotaa aavistuksen. Koira pysähtyy juomaan, nuolaisee pari kertaa hanaa kunnes kirppu keskeyttää toimituksen. Silminnähden ärtyneenä koira kääntää päänsä kohti häntää, ensin oikealle, sitten vasemmalle, pakkoliikkeen omaisin käännöksin. Lopulta näykkäisee kirpun pois. Saman tien se unohtaa sekä kirpun, ärtyneisyytensä ja vesikanisterin ja lähtee tepastelemaan kohti moottoripyörää, jonka luona kaksi miestä juttelee.

Tyttö nostaa pahvilaatikon kannen, katselee, kääntelee, sulloo sen säkkiinsä ja jatkaa matkaansa.

Koira haistelee moottoripyörän rengasta, kääntyy sitten laiskasti ja nostaa koipeaan kustakseen renkaalle. Pyöränomistaja jatkaa jutusteluaan, mutta tekee eleen potkaistakseen koiraa. Se melkein riittää, koira laskee koipensa, etsii uuden tukevamman asennon ja nostaa taas koipeansa. Pyöränomistaja toistaa liikkeensä, koira kyllästyy ja lähtee.

Roskienkerääjätytön ikäisellä lapsella, jonka sukupuolesta en ole varma, on lyhyet hiukset, korvakorut kummassakin korvassa ja kädessä uusi muovinen sormus. Hänen kasvonsa loistavat ilosta, kun hän katselee ihmisiä ja hypistelee sormustaan. Hänen vanhempansa ovat seliin lapseensa päin, asioivat kultakaupassa. Lapsi hymyili minulle jo aiemmin, nosti pienen nyrkkinsä poskelleen, kohotti hartioitaan, ojensi etusormensa ja osoitti ujosti minua.

Roskienkerääjätyttö kävelee ohitseni, mutta katseemme eivät kohtaa. Kasvoni ovat liian korkealla hänen ahkerille silmilleen. Sormuslapsi sen sijaan on oikealla korkeudella niin, että lasten katseet kohtaavat. Roskienkerääjä pysähtyy. Hyvin pienen, kuvankauniin hetken he seisovat kasvotusten. Sormuslapsi haluaa tutustua, hymyilee ja keinuttelee ylävartaloaan puolelta toiselle. En näe roskienkerääjätytön kasvoja. Yritän tulkita sormuslapsen ilmeestä, mikä oli tytön vastaus leikkikutsuun, mutta en onnistu. Roskienkerääjätyttö lähtee jatkamaan työtään ja katoaa ihmisvilinään.

Sormuslapsi hyppää tasajalkaa katukivetykseltä kadulle, kääntyy, ja hyppää takaisin katukivetykselle.

 
Delhi 17.2.2003



Lenkin jälkeen venytellessäni palvelijani istui viereeni ja rupesi kömpelösti matkimaan minua, tekemään samoja venytysliikkeitä. Minulla ei ole enää mitään käsitystä mitä sen miehen päässä liikkuu. Luuliko hän sessiota jonkinlaiseksi meditaatioksi, tervehdykseksi vai ystävyydenoisoitukseksi. Vai ehkä hänen vai teki mieli venytellä. En todellakaan tiedä muuta kuin että rohkea ja spontaani kaveri hän on.

Illalla kävin kuuntelemassa Ranskan kulttuuri-instituutissa luennon intialaisesta eroottisesta tanssista. Se oli mielenkiinoista, rupesin ihmettelemään miksi luen täällä länsimaista filosofiaa enkä ole vielä alkanut tutustumaan paikalliseen filosofiaan, kulttuuriin ja uskontoon paremmin. Intiassa nämä kolme elämänaluetta ovat aina olleet sulautuneena yhteen hyvin tiiviisti.

Ikään kuin vasta nyt olisin tajunnut tulleeni Intiaan.


Delhi 18.2.2003

Taas kerran lehmä pelästytti minut melkein kuoliaaksi. Ei millään muulla tavalla kuin olemalla vieressäni, niin hillittömän lähellä ja niin hillittömän yhtäkkiä.

Illalla vierailin erään tällä vuosia asuneen suomalaisen luona. Keskustellessamme oivalsin, että vapaudentunteeni ei johdu niinkään siitä, että tämä yhteiskunta ja kulttuuri olisi vapaampi - siis suvaitsevampi, sallivampi ja avarakatseisempi - kuin suomalainen yhteiskunta, vaan siitä, että olen täällä ulkopuolinen, ja ulkopuolisena minulla on yhteiskunnan normeihin eri asema kuin paikallisilla. Minun ei odoteta tuntevan, saati sitten noudattavan, paikallisen kulttuurin kirjoittamattomia sääntöjä.

Toisaalta kukaan ei ole täällä ’valvomassa’ noudatanko länsimaisiakaan sääntöjä, vai kommunikoinko ajoittain yhtä hourupäisesti kuin paikallisetkin. Minulla on ainutlaatuinen mahdollisuus poimia itselleni kummankin kulttuurin parhaat puolet ja soveltaa niitä tapoja mitkä minua miellyttävät. Hyvän maun puitteissa tietysti, niin etten loukkaa ketään.

 
Delhi 19.2.2003



Ehkä minun olisi syytä selittää, mitä tarkoitan ihmisten hourupäisellä kommunikaatiolla. Ensinnäkin kommunikaatiokynnys on täällä huomattavasti Suomea matalampi. Itse asiassa eräs amerikkalainen kulttuuriantropologi, joka on tehnyt töitä sekä suomalaisten että tietysti paikallisten kanssa sanoi, että on vaikeata löytää kahta erilaisempaa kulttuuria kuin suomalainen ja intialainen. Yksi suurimmista eroista on juuri kommunikaatiossa.

Harmi, etten osaa hindiä, enkä tiedä mitä paikallisten small-talk pitää sisällään. Toisilleen tuntemattomat riksakuskit, nämä aina luotettavat esimerkkimieheni, saattavat käydä pitkät keskustelut keskenään esimerkiksi liikennevaloissa.

Neuvoa kysyttäessä tai kauppaa tehdessä sanoja ammuskellaan summan mutikassa minne sattuu. Kommunikaation alussa toinen saattaa puhua kuusta ja toinen maasta. Pikku hiljaa lähestytään asian yhteistä ydintä. Ulkopuolisia on aina ympärillä. Niinkin yksinkertainen asia kuin riksamatkan hinnasta sopiminen herättää muidenkin riksakuskien mielenkiinnon, ja he saattavat jopa liittyä keskusteluun. Olennaisin ero Suomeen on, että tämä epämääräisyys ja kaaottisuus ei tunnu haittaavan ketään! Puhetta tulee solkenaan ja se vie aikaa, mutta se tuntuukin olevan enemmän elämäntapa kuin kommunikaation väline.
 

Delhi 20.2.2003

Päivärutiineista. Olen alkanut herätä kahdeksan ja yhdeksän välillä. Syön aamiaisen ja luen päivän lehden, jonka jälkeen kirjoitan tunnin pari. Saatan myös opiskella filosofiaa parvekkeellani. Sitten lenkille, tunnin lenkki läheisessä puistossa ja suihkuun.

Suihkun jälkeen syömään yleensä joko Open Oven’iin tai aiemmin mainitsemaani katukeittiöön. Open Oven on täysin länsimainen, ruokalistalla on pitsaa, pastaa, lasagnea, hampurilaisia yms. Televisio on auki, näinä päivinä sieltä tulee koko ajan krikettiä. Syöminen maksaa noin kaksi euroa. Katukeittiössä, jossa on tarjolla vain intialaista ruokaa, pääsen puolta halvemmalla. Oikein hyvää, yllätyksekseni ei liian mausteista. Ruuan jälkeen juon teen, joka maksaa neljä rupiaa eli kokonaiset kahdeksan senttiä.

Ystävänpäivänä istuin kyseisen ’ravintolan’ ulkoterassilla uppoutuneena kirjaani. Dostojevskin ajatukset vaativat miettimistä, joten nostin katseeni katsellakseni yläviistoon kuten miettijällä on tapana, mutta pelästys karkoitti ajatukseni kun huomasin, että vieressäni, vajaan metrin päässä, seisoi lehmä. Sen sarvet oli värjätty sinisiksi. Naurahdin ja jatkoin lukemista, eihän siinä muutakaan voinut.

Sitten viereiseen internetkahvilaan. Siellä istun yleensä pehvani puuduksiin, yhteys on usein raivostuttavan hidas. Tämän jälkeen kämpille jatkamaan kirjoitusprojekteja tai opiskeluita.

Yleensä käyn myös joka päivä jossakin. Turistinähtävyydet on pikku hiljaa nähty, mutta markkinoillakäynti onkin monesti niitä suurempi elämys. Olen myös tutustunut joihinkin suomalaisiin, käynyt leffassa, juhlissa ja nauttinut ranskan ja italian kulttuuri-instituuttien tarjonnasta. Usein menen ihan vain samoilemaan Connaught placen luksuskauppojen ympärille tai sitten eksyn syrjäisemmille seuduille samoilemaan.

Kotona minua odottaa palvelijan laittama päivällinen. Aitoa intialaista, aidosti vegetaristista. Iltaisin vietän usein aikaa yläkerran naapurini kanssa.

Tyytyväisenä olen nämä kolme viikkoa elänyt. Tunnen oloni henkisesti ja fyysisesti terveeksi, minkä uskon johtuvan siitä että nousen kun herään, syön kun on nälkä, juoksen, kirjoitan ja opiskelen niin pitkään kuin huvittaa. Vapaus ei ole tehnyt minusta laiskaa, päin vastoin. Nautin auringosta, lämmöstä, vapaudesta ja työstäni.


Delhi 21.2.2003

Delhissä on 9-14 miljoonaa ihmistä, riippuu vähän laskutavasta. Ihmisten keskellä asuu myös suunnaton määrä kissoja, koiria, lehmiä, vuohia, sikoja, hiiriä, kukkoja, kanoja ja apinoita. Lehmät näyttivät kaupunkikuvassa ensin vähän oudoilta. Ne käveleskelevät hyvin vapaina hyvin paljolti siellä missä niitä huvittaa. Puistojen sisäänkäyntiin on rakennettu senverran monimutkainen labyrintti, että ihminen selvittää sen leikiten mutta lehmille se tuottaa vaikeuksia.  Kenenkään vihanneskojusta en ole niiden koskaan nähnyt syövän, ja monesti olen nähnyt niitä hätysteltävän pois vääristä paikoista.

Lehdessä oli vähän aikaa sitten kirjoitus, että lehmiä pitäisi alkaa suojella paitsi kuolemalta myös surkealta elämältä. Kirjoittajan mukaan ne kärsivät kaupunkieämästä monella tavalla. Syövät muun muassa siinä määrin epämääräistä ruokaa kaupunkien jätekasoista että se on niille vaarallista. (Tahtomattakin mieleen tulee M. Syrjän riimitys: ”Joka jätkä tietää aina sen verta, et jos ei lehmällä maha murise, niin silloin se on kuollut jee.”) Kaupunkilehmät pitäisi siis kirjoittajan mielestä siirtää muualle. Hän korosti muslimiyhteisön solidaarisuutta lehmiä pyhiksi pitäville hinduille: myöskään muslimit eivät syö täällä naudanlihaa.



Sekarotuisia kulkukoiria on joka puolella. Toiset ovat surkeassa kunnossa, toiset yllättävän hyvinvoivan näköisiä ja suurin osa siltä väliltä. Monet nilkuttavat, ovat kai astuneet lasinsirun päälle tai joku ajoneuvo on ajanut tassun päältä. Hyvin mahdollista on myös että joku jalankulkija on astunut niiden tassulle. Köllöttelevät niin kummallissa paikoissa: ihmisten pihoissa, kävelyteillä, liikenteenjakajissa, autoteillä ja puistoteillä. Öisin haukkuvat ja tappelevat niin etten saa nukutuksi.

Kahdesti olen nähnyt villikoirien ajavan takaa sikaa. Ensimmäisellä kertaa olin lenkillä. En meinannut uskoa silmiäni kun kaarteen takaa vastaan juoksi kaksi haukkuvaa koiraa jahdaten suunnilleen kuusikymmenkiloista sikaa. Sika juoksi yllättävän kovaa ja sillä oli huolestunut ilme. Ei sellainen joka on henkensä edestä juoksevalla, enemmänkin sellainen joka on kiusaamisen kohteeksi joutuneella. Tai mistäpä minä sikojen ilmeet tiedän, mutta sellainen vaikutelma siitä jäi.
 

Delhi 22.2.2003

Tänään kokeilin intialaista purutupakkaa, paan masalaa. Siinä ei tuntunut olevan juuri lainkaan nikotiinia. Maku on huomattavasti neutraalimpi kuin ruotsalaisessa vastaavassa, joka maistuu lähinnä sille miltä se näyttää. Tämänkertainen nuuskakokeiluni ei ollut yhtä dramaattinen kuin edellisellä kerralla eikä sillä ollut yhtä kauaskantoisia seurauksia.

Edellisestä kerrasta on hyvin kauan aikaa ja se tapahtui hyvin kaukana täältä. Ruotsalainen nuuska hajosi silloin suuhuni. Yritin sylkeä sitä pois mutta en onnistunut. Yhtä huonolla menestyksellä kokeilin purskutella sitä veden kanssa. Yököttävä maku vain levisi ja vahvistui entisestään. Ei kestänyt kauaa kun minulle jo nousi kova kuume. Pyysin vieraitani lähtemään ja painuin petiin.

Puoli tuntia sain nukkua, kun he jo tulivat takaisin. Olivat ihmettelevinään, kun kellariasunnossani ei ollutkaan bileitä. Heillä oli mukanaan kolme bussipysäkiltä poimittua epäluuloisen mutta uteliaan näköistä teinityttöä. Ymmärsin heti, että kyseesä oli viikon tärkein tapaus meidän toimettomalle, malttamattomana ravintolaikää odottavalle kaveriporukallemme, joten puin päälleni ja otin seurueen mukisematta vastaan. Tutustuttiin ja vähän seurusteltiin, kuka kenenkin kanssa. Eräät menivät kesällä naimisiinkin, kymmenen vuotta edelläkuvatun tapaamisensa jälkeen.
 

Delhi 23.2.2003



Aurinko paistaa lämpimästi ja kirkkaasti. Kävin yläkerrassa katsomassa elokuvan, jonka aikana alakerta oli siivottu. Olen onnellinen: on helmikuu, ja tiedän, että ikuinen kesä on mahdollinen.
 
Joku kysyi miten paikalliset suhtautuvat minuun. Huomiota ainakin saan osakseni pukeuduin miten vaan. Tässä mielessä ensimmäisten päivien tunne ’kasvottomaan massaan sulautumisesta’ ei tainnutkaan pitää paikkansa.

Vuokraisäntäni auttoi minua löytämään puiston tästä läheltä, enää minun ei tarvitse ajaa riksalla lenkille. Sen sijaan lenkkiini kuuluu nykyisin noin kilometrin pituinen maantiematka, joka herättää kyllä huomiota. Eilen kymmentä lehmää tien yli paimentava pikkupoika kiinnitti kaiken huomionsa minuun juostessani ohitse. Lisäsin vauhtia, koska minua pelotti miten lehmät ja autot tulevat toimeen pojan katseen seuratessa minua.

Usein minun oletetaan olevan rikas pelkästään sen takia, että olen länsimaalainen. Jonkin aikaa minulla oli kaupoissa tapana aloittaa tinkiminen vakuuttelemalla, että olen köyhä, mutta enemmän ympärilleni katseltuani se on alkanut kuulostaa huonolta vitsiltä. Jos olisin köyhä, en ostaisi uutta paitaa vaan tyytyisin vanhaan.

Paikallisille tavoille opettelua vaikeuttaa se, että saan erilaista palvelua kuin muut. Minua saatetaan palvella jonon ohi tai minulta pyydetään maksu ruuan jälkeen ravintolassa, jossa on tapana maksaa ennen ruokaa.

Silloin tällöin kadulla joku huutaa ”Hello, Sir”, mikä ärsyttää, mutta on kuitenkin parempi kuin sambialainen, rempseämpi versio ”Hi boss”. ’How are you’ kysytään myös jatkuvasti, hupaisimmillaan se oli kun eräs herra huikkasi kysymyksen ajaessaan vastakkaiseen suuntaan ohitsemme polkupyörällä.

Aurinkolasikauppias suositteli poskettoman kalliita aurinkolaseja pelkästään sillä perusteella, että Tom Cruise käyttää samanlaisia. Olisin halunnut sanoa myyjälle, että Tom Cruise on Tony Halmeen jälkeen ärsyttävin ihminen jonka tiedän, mutta sanoin vain etten pidä Cruisesta. Tämä herätti hänessä suurta ihmetystä.

Rajasthanin mies, yksi lukuisista jutustelijoista, piti minua Brad Pittin näköisenä ja halusi ehdottomasti että menisin käymään Mumbaissa. Kehui myös kovasti Rajasthanissa sijaitsevaa kotikaupunkiaan, korosti nimen omaan että siellä ulkomaalaisiin suhtaudutaan erityisen ystävällisesti. ”Siellä kaikki sanovat kaikille koko ajan ’good morning’ ja ’how are you’ ja kutsuvat satunnaisia matkailijoita kylään, syömään ja juomaan teetä”. En epäile yhtään. Kysyn missä päin tämä kaupunki on, johon hän viipymättä vastasi: ”En tiedä, en ole käynyt kouluja”.

Hän kertoi olevansa ammatiltaan piirtäjä, tienaavansa kahdesta kolmeen euroon päivässä. Tällä summalla hän elättää paitsi itsensä, myös vanhempiaan ja sisaruksiaan, jotka asuvat yhä Rajasthanissa. Hän käy siellä kerran pari kuukaudessa. Näytti isänsä kuvaa, jota kantoi rahapussissaan. Tavatessamme hänellä oli lomapäivä, joten hänellä oli hyvää aikaa näyttää minulle, missä oli postitoimisto, ja tulipa vielä postitoimistoonkin huolehtimaan, ettei postitoimiston virkailija verota minulta mitään ylimääräistä. Sen jälkeen kävellessämme internetkahvilan ohi hyvästelin hänet, sanoin että minulle menee täällä aikaa ja sen jälkeen lähden kotiin. Tästä huolimatta rajasthanin mies pyöri internetkahvilan ympärillä jonkin aikaa, kunnes kyllästyi ja lähti.

Yhteiskunta on täällä jakautunut kahtia. Intialiaset joiden kanssa juttelin eilen yläkerrassa, suomalaisen ystävättäreni läksiäisissä, olivat aivan toisesta maailmasta kuin rajasthanin mies. Toimittajia, opiskelijoita, it-asiantuntijoita ja muita, joista ei saa hauskoja juttuja matkapäiväkirjaan. Ovat suomalaisesta näkökulmasta niin ’tavallisia’.


Delhi 24.2.2003



Täällä Delhissä hindut, muslimit, sikhit ja kristityt elävät sulassa sovussa keskenään. Kuitenkaan Delhi ei ole ollut ihan niin monikulttuurinen kuin oletin. Kauempaa tulleita aasialaisia täällä on vain hyppysellinen, länsimaalaisia muutama, afrikkalaisia ei juuri ollenkaan.

Kulttuurien tasolla intialaisuus ja länsimaalaisuus kyllä kohtaavat ja sekoittuvat. Integraatio on niin tehokasta, että enää on vaikeata sanoa kumpi on oikeastaan kumpaa. Kilpailuhenkisyys, materialismi ja menestyksen palvonta esimerkiksi ampuvat täällä tietyissä piireissä yli täysin vailla kyseenalaistusta.

Täällä pyörii televisiossa mainos, jossa lihava mies syö shipsejä. Hän irvistää, raukan vatsaa selvästi närästää. Onneksi kuvaan tulee närästyspillereitä, joista mies ottaa yhden. Hymyilee ja jatkaa tyytyväinsenä shipsien syömistä.

Länsimaalaistuminen vapauttaa paikalliset monesta paineesta, mutta tuo uusia tilalle. Hyvä esimerkki on seurustelu ja naimisiinmeno. Noin puolet delhiläisistä nuorista avioituu rakkausavioliiton, puolet vanhempien järjestämän avioliiton avulla. Raja on kuitenkin häilyvä, useissa järjestetyissä avioliitoissa otetaan nuoren oma tahto huomioon.

Länsimaistyyppisen rakkausavioliiton suurin etu on tietysti nuoren itsemääräämisoikeuden lisääntyminen. Toisen edun voisi kuvitella olevan liittojen kestävyys, mutta tilastot kertovat toista: pakkoavioliitot ovat Intiassa kestävämpiä. Täytyy kuitenkin muistaa rakkauden ja onnen mittaaminen on sitten jo vaikeampaa.

Ruotsinaikainen kurdiystäväni puolusti järjestettyjä liittoja. Hän sanoi että länsimaiset tipahtavat rakkauteen (fall in love) kun kurdistanissa rakkauteen kasvetaan ja opitaan.



Rakkausavioliitto on kuin pyramidi, joka alkaa ensi silmäyksestä, hurjasta, sokeasta kiintymyksestä ja hiipuu siitä sitten vuosien mittaan. Järjestetyssä avioliitossa tilanne on juurikin päinvastainen: rakkaus on naimisiinmenohetkellä nollassa, mutta koska kumpikin tietää, että yhdessä ollaan koko loppuelämä, niin eihän siinä sitten muu auta kuin opetella rakastamaan: nöyränä tehdä työtä sen eteen, että oppii aidosti välittämään toisesta.

Kahden järjestelmän kohtaaminen aiheuttaa nuorisolle hankaluuksia. Partnerin löytäminen on hankaa kun tänne ei ole muodostunut nuorten avointa seurustelukulttuuria. Sinkkuus aiheuttaa kovia sosiaalisia paineita, joilla ei ole oikein purkautumiskeinoa. Bollywood tuskin auttaa heidän tilannettaan yliromantisoiduilla elokuvillaan.

Voi paikallisia. Onneksi nämä sosiaaliset paineet eivät koske minua. Olen ulkomaalainen, kummajainen joka tapauksessa, kävelin sitten käsilläni tai jaloillani.
 

Delhi 25.2.2003

Ensimmäinen kuuma päivä. Aamulla otin aurinkoa, päivällä kävin pitkällä lenkillä, iltapäivällä söin ulkona ja nyt illalla olen kuumeessa.


Delhi 26.2.2003



Amerikkalaistuneen naapurini huoneesta kuuluu huokailua ja sponttaaneja ilon ilmaisun ääniä, jotka tulevat syvältä alitajunnan syövereistä, mutta joita tietoisuus yrittää hiljentää. Tuloksena on väkinäinen ”Jes!” huudahdus. Sama toistuu samoilla hetkillä miljoonissa huoneistossa ympäri Intiaa, Etelä-Afrikkaa ja Englantia.

Kansallisuusaate on kuulemma nousussa, näinä viikkoina se on konkretisoitunut krikettiin. Ensin, kun alkupelit menivät huonosti, haukuttiin oma joukkue: ”Kyllä he televisiomainoksissa osaavat näytellä mutta peliharjoittelu on näköjään jäänyt vähemmälle”. Sitten jonkinasteista ylpeätä tyytyväisyyttä kun Zimbabwe kaatui, ja kohta hillitön rieha tai katkera tappiomieliala, koska vastassa on parhaillaan Englanti, kaikista vastustajista pelottavin. Vain Pakistania vastaan pelatessa panokset ovat kovemmat.

Neljä pistettä, jos pallo osuu naruun, kuusi jos se ylittää narun ja vaihto jos britit koppaavat kolmesti pallon ilmasta. Tämän oppimiseen meni lähes tunti, kunneskyllästyminen voitti täpärästi uteliaisuuden.


Delhi 27.2.2003

Intia voitti.

Lähikahvilani internetyhteys on viime aikoina ollut hyvin hidas. Olen käynyt lukemassa saapuneet viestit mutta vastaamiseen ei malttini ole tahtonut riittää. Kiitos viesteistänne, on mukava lukea mitä teille kuuluu. Toivottavasti yllä olevasta käy ilmi mitä minulle kuuluu. Suomeen ei ole ikävä, teitä on, joten tulkaa ihmeessä käymään!